Runo

tee minusta nahkatakkinen tyttösi.

unohda etten ole aina täällä,

vedä minut ylös helvetistä

ja auta uskomaan ihmisiin

uudestaan

kaikkea kadotettua ei saa takaisin,

säröt pinnassa voivat johtaa syvemmälle

auta minua huutamaan, itkemään, nauramaan

sillä enää en osaa

näytä valo, taivas ja maa

kipu ja tuska

uudestaan

kosketa minua

saa minut tuntemaan jotain

edes hetken

piirrä minulle ääriviivat

mieli ja sielu

auta minua löytämään jotain kaunista

maailmanko maaginen paikka?

niin ne väittää

onko se totta?

kerro minulle

että löytäisin sen

uudestaan

anna minullekin mahdollisuus

löytää sinut

ja sinun sielusi

vaikken ehkä enää osaakaan

etsi arkoja paikkoja

ja kun sen aika tulee, älä sure

älä unohda

en ehkä osaa olla tässä kauan

en enää

mutta älä unohda

särjöjä en voinut vaatia sinua paikkaamaan

mutta olin sentään elossa

edes hetken

uudestaan

tee  minusta elävä

nahkatakkinen tyttösi.

M.V.

 

 

 

 

Onnea Katri!!

Viime vuoden Otiswriters-kurssilainen  Katri Tanskanen on sijoittunut hienosti toiseksi Nuoren Voiman Liiton ja Kustannusosakeyhtiö Teoksen kirjoituskilpailussa Novelli palaa! Kilpailussa oli kaksi sarjaa, ja töitä kilpailuun lähetettiin yli 700. Teos julkaisi parhaista töistä novelliantologian Supernyrkki, ja se julkistettiin viime viikonloppuna Kirjamessuilla.

Varmaa on, että kunhan vaan saamme Supernyrkin käsiimme, luemme sitä ahkerasti luovan kirjoittamisen tunneilla ja imemme siitä inspiraatiota ja ideoita myös omaan kirjoittamiseemme.

Katri ei ole Otalammen koulun historian ensimmäinen kirjailija, sillä kirjailija Onni Halla teki pitkän päivätyön Härkälän koulun opettajana vuosina 1927-1960.  Joukoissamme on lisääkin tulevia esikoiskirjailijoita, sillä historian ja yhteiskuntaopin lehtorin Heli-Maija Heikkisen esikoisromaani julkaistaan ensi syksynä.

Muista, että tämän blogin sivupalkista ”linkkejä ja vinkkejä” löytyy tietoa kirjoituskilpailuista. Katrin esimerkki osoittaa, että niihin kannattaa osallistua!

Kuva

 

 

Viimeiset tehtävät

1. Jatka vanhaa tekstiä, keksi jatkoa lyhyelle pätkälle.

2. Kirjoita uni – saa vääristellä, muunnella, lisätä, poistaa, keksiä uutta

3. CSI-tehtävä

Nainen, 160 cm, 62 kg, löydetty Helsingin Kampin parkkihallista autonsa vierestä. Valvontakamera kivitetty rikki. Todennäköinen kuolinsyy aivoverenvuoto, päässä jälkiä useista tylpällä esineellä tapahtuneista iskuista. Ruumis muuten vahingoittumaton

4. Kirjoita omasta aiheesta.

5. Hae Wikipediasta satunnainen artikkeli ja kirjoita sen pohjalta/inspiroimana

Tehtävät laatinut Katri Tanskanen, niitä ideoitu Nuoren Voiman Liiton sanataideryhmässä

Satamassa autolautat

Satamassa nukkuivat isot valkoiset autolautat turvallista alkukevään unta, ja kaukana majakoiden takana pimeydestä huokailivat raskaat rahtilaivat toisilleen.

Keskiyön jälkeen he kävelivät alas satamaan pitkin sateen riepottamaa kapeaa sivukatua. Neonvalot piirsivät märkään maisemaan nykäyksittäin liikkuvia kiemuroita ja jossakin kaukana pääkadulla liikennevalot pimenivät yksinäisen punaisen auton edestä.

Pojalla oli ollut kiire niin kuin F:lläkin, hän huohotti kippurassa laiturinreunalla. F ei odottanut, ei junakaan. Kaukaa kuului jo kiskojen pahaenteinen vahingonilonien kolina, joka huusi: Et ehdi, myöhästyt, lälläslää, häpeäksi suvulleen, mestatkaa, tuo hirteen nostakaa!

F:n perässä kiiruhti entisten ystävien lauma, joka vaati saada tietää, vaati saada vastauksia, mikä sinulla on, etkö vielä jäisi.
Ei mikään ja en! F huusi olkansa yli. Juna pysähtyi jarrut karjuen ja poika oli viimeinen joka ei myöhästynyt.

Nyt kaikki oli hyvin. Vesi vietteli nilkoissa, houkutteli jättämään kengät ja kaiken muun, tulemaan alas virkistävänviileään vuorovesikotiin kuulemaan valaiden laulua.
Ensin livahdat, sitten katoat, ystävä neuvoi F:ää. Alakannella on keittiö, kokki auttaa!

Risteilijöiden valot välkkyivät ja sokaisivat, ne olivat kaikuja toisesta maailmasta, paremmasta yksilöstä.
Mene nyt tai iäksi jää, ystävä kehotti heti haistettuaan epäröinnin, huusi: Mene! ja heitti laiturinnokasta syvään veteen.

Tikapuut roikkuivat laidan yli, niille astui helposti. Ne koputtivat puista kylkeä jokaisen ylöspäin suuntautuvan liikkeen myötä. Litimärkä ihmisenpentu hieroi kannella kylmästä ja rasituksesta täriseviä raajojaan ja livahti portaisiin kaikkien paitsi yhden katseilta piilossa.

Kokki ei puhunut samaa kieltä ja haisi kalalta, antoi F:lle parhaan paikan nukkua kaminan äärestä. Ikkunassa kaupungin valot katosivat yksi kerrallaan ja jäivät taakse hämärään menneisyyteen, joka tuntui aamulla taas vain unelta muiden joukossa.

………………………………………………………….. Luukku Plus -paketilla pääset eroon tila- ja turvallisuusongelmista. Hanki Luukku Plus ja helpotat elämääsi. http://www.mtv3.fi/luukku

Otsikkotalkoot

Päivä joka pilasi kaiken
Myrsky
Se vihko kaapin pohjalla
Missä sakset?
Ilmoitustaulu
Tuo pimeys
Tuntematon
Roskaa niskaan
Lumeton talvi
Elämä on
Päätös
Yksinäinen susi
Selviytyminen
Synkkä metsä
Kosketus
Kiitos, ei
Kaunis kuin meri
Pommitus
Lattialla
Täysin samaa mieltä
Punainen tahra
Ajankohtainen
Kauemmaksi
Laumaeläin
Totaalinen sota
Luurankoja kaapissa
Sateinen aamu
Petetyille
Olen jo siellä
Kylmä
Kiitos, anteeksi ja näkemiin
Punainen, valkoinen ja sininen
Tuuli
Sateenkaari
Roskakuski
Raadot
Teippi korjaa kaiken
Ateena
Viimeiset jäähyväiset
Kaunein auringonlasku
Muistojen tulva
Kaukaisin joenranta
Pintaa syvemmälle
Linnuton puu
Mansikkamäki
Yötön yö
Myrsky merellä
Muurahaiskeko
Nettipelit
Tyttöjen päiväkirja
Kesäinen järvi
Loma ulkomailla
Ei ole koiraa karvoihin katsomista
Kommentoimalla, voit lähettää lisää otsikoita

Missä olet?

Hei, Ada. Kirjoitan tätä kirjettä koska, tai ei, en tiedä. Luultavasti et edes lue tätä…Mutta, en voi olla tekemättäkään tätä, vaikka yritän uskotella itselleni että tällä ei ole vaikutusta. Haluan kai vaan puhua jollekkin. Meillä oli tapana puhua kaikesta. Kerran selitit kuinka olit käynyt kaupassa, niinkuin, ketä kiinnostaa. Mutta sellaisia me olimme. En ole enää puhunut paljoa, sen jälkeen kuin… no, lähdit.
Tuntuu että en ole enään sama ilman sinua, kuin en olisi itseni ilman sinua, eihän siinä todella ole mitään järkeä. Tietenkin ihminen on oma itsensä, vaikka toista ei enää olisikaan lähellä. Minä vain todella, kaipaan sinua. En edes tiedä mitä olen kirjottamassa.
Itkin viikon yhteen putkeen. Mutta sen jälkeen en ole kyennyt itkemään, en mistään. Olen jäässä, koomassa. Tiedostan sen itsekin, en vain halua, edes yrittää tehdä asialle mitään. Siitä on
8 kuukautta ja 14 päivää tänään. Luulisi että pääsisin siitä jo yli, että edistyisin prosessissa. Olen, olen jäänyt kai jumiin. Jotkut sanovat että minun täytyisi ryhdistäytyä, lopettamaan itseni sääliminen, mutta en minä sääli itseäni.
Sainhan minä huomiota, mutta nyt he alkavat kyllästyä. Luulevat että esitän. Joskus se loukkaa, koska todella, ei se ole minun vikani. Joskus, en edes halua edistyä, en halua unohtaa. Pelkään että jos edistyn, ja pääsen yli sinusta, niin alkaisin myös unohtamaan. Enkä todellakaan suostu unohtamaan sinua. Olet niin, erityinen.
Se miten keho muistaa jonkun asian, alitajunnasta, vaikkei sitä itse tajuaisikaan. Vaikka jos haistat ruokaa, sinun tekee mieli syödä. Tai miten korispelaaja heittää korin. Se liike tulee lihasmuistista. Miten sormenpäät tunnistaa karhean ja sileän. Kehoni tunnisti sinun. Jos olisin ollut silmät ummessa ja suudellut sinua, olisin tiennyt sillä sekunnilla kun huulemme kohtaavat, että se olet sinä. Ehkä aikaisemmin, tuoksustasi. Jos olisin tunnustellut ihoasi, olisin tunnistanut sen sinun ihoksesi. Tiedän missä syntymämerkkisi on, jokaisen luomen paikan, muistan yhä sileän ihosi. Sen pehmeyden.
Olen tavannut erään tytön. Mutta ei hän ole sinä. Hän ei tunnu sinulta. Hänen huulensa eivät ole sinun huulesi. Tuntuu väärältä suudella häntä, joten en tee niin. Kaipaan sitä että lekottelimme sohvalla ja katsoimme valitsemiasi leffoja. Yleensä kyllä nukahdit ennen loppua, pää levollisesti rinnallani.
Kaverini nauravat kuin toistan nimeäsi unissani. Ada, olen sanonut sen niin monta kertaa. Sanon sitä vieläkin. Hoen itsekseni, Ada, Ada, Ada. Ei se siitä muutu.
Juokset luokseni ja hyppäät syliini. Yleensä se tulee noin 15 kertaa peräkkäin, uudelleen-soittona, levy on jäänyt pyörimään. Unessani sanot jotain, mutta en saa selvää. Minullakin on niin paljon mitä haluaisin kertoa. Haluaisin vaan saavuttaa sinut, saada jonkinlaista vastakaikua. Se on varmaan syy miksi kirjoitan tätä kirjettä. Mutta se on tyhmää. Et vain, et tule enää koskaan takaisin. Alan pikkuhiljaa hyväksymään sen, silti kirjoitan tätä.
Joka kuukausi, yhtenä tiistaina, otan junan ja matkustan luoksesi. Istun jalat ristissä nurmelle, sinun eteesi. Tai no, ethän se ole sinä, vain kivi jossa on nimesi. Tuo kaunis nimi, se kantautuu taas huulilleni. Pulpahtaa ulos värisevällä äänellä. Voisinko sanoa että, silti, vieläkin minä, rakastan sinua..
Nyt juuri, mietin että, missä olet?
Ikävöiden, Alex.

-White

Tapaus Virtanen

Hotellin aamupalabuffetissa on tarjolla kaikkea mitä rallikuski voi elämältä kaivata, vauhtia ja vaarallisia tilanteita kahvipannun luona, joku märkäkorva keltanokka on kipata sumppinsa minun – niin siis minun! – niskaani, se valahtaa kalpeaksi heti kun se tunnistaa minut. Puurokattiloiden kohdalla tiukka vasen, eläessäni en ole Elovenaa närppinyt ja elossa olen vieläkin. Varikkopysähdys samaan pöytään tiimin kanssa, niiden pomo alkaa änkyttää ja karahtaa punaiseksi.
Joskus minäkin olin nuori, niin nuori että ajatuskin sattuu, halusin maailmalle ja GP-kisoihin ja äf ykköseen polttamaan kumia, haistelemaan bensiiniä ja vauhdittamaan ilmastonmuutosta, kumoamaan shamppanjaa auktoriteettien niskaan. Enää en ole nuori lainkaan, Monaco ei tunnu siltä kuin kuvittelin yön pimeinä tunteina pohjoisten tähtien alla, makean ensivaikutelman korvaa karvas jälkimaku.

”Mikä siinä on, ettei mustikoita helvet-”
”Älä kiroile”, mediavastaava, PR-ihminen mikälie ojentaa heti kuin tuhmaa lasta ja huokaisee niin raskaasti, että synnyttää maanjäristyksen toisella puolella maapalloa. ”Mikä nyt on hätänä?”
”Haista sinä! Mustikoita pöytään niin kuin olisi jo tai minä en aja!”
”Mustikoita?” se kysyy voimattomasti. ”Virtanen hei, me ollaan Monacossa eikä missään Pohjanmaalla, missä voi kävellä metsään karhujen sekaan ja leikkiä luolamiestä.”
”Tähän ollaan tultu!” minä mesoan ja kiroan, huudan vielä muutakin, kauheita asioita joiden sanominen tuntuu hyvältä, niin hyvältä, nektaria suonissa ja parempaa. Sitten minä häivyn.

Formula-autoja ei ole suunniteltu katuajoon, sen minä tiedän, mutta kyllä sitä nyt yhdellä kotiin pääsee siinä missä sata ja yksi kertaa ympäri ovaalinmuotoisen asvalttipolun. Ja sitten, sitten! Aurinko paahtaa selkää, saa kaasujalan painamaan, mutta hei, minä olen formulakuski Virtanen, elävä legenda, nimenomaan elävä, enkä ole ikinä ajanut kolarin kolaria.

Kotona – minä ajattelen ja suunnittelen, näen sieluni silmin, niin – kotona minä otan Riinan syliin, halaan ja pussaan ja vaikka puhunkin, vaikkei suomalaiset sitä uskokaan, ja sitä ennen käyn torilla, ostan niitä kirottuja mustikoita oikein sankokaupalla ja kotona katson televisiosta, kun ne muut kiertävät samaa kehää aina vaan, tyhmät hamsterit juoksupyörissään ja silloin minä nauran, koska minä tajusin ja minä häivyin.

Autosta ei jää jäljelle kuin tummat jarruviirut tiehen ja ruumiskin huuhtoutui vuoroveden mukana pois, ehkä Islantiin.

– kauris