Otsikkotalkoot

Päivä joka pilasi kaiken
Myrsky
Se vihko kaapin pohjalla
Missä sakset?
Ilmoitustaulu
Tuo pimeys
Tuntematon
Roskaa niskaan
Lumeton talvi
Elämä on
Päätös
Yksinäinen susi
Selviytyminen
Synkkä metsä
Kosketus
Kiitos, ei
Kaunis kuin meri
Pommitus
Lattialla
Täysin samaa mieltä
Punainen tahra
Ajankohtainen
Kauemmaksi
Laumaeläin
Totaalinen sota
Luurankoja kaapissa
Sateinen aamu
Petetyille
Olen jo siellä
Kylmä
Kiitos, anteeksi ja näkemiin
Punainen, valkoinen ja sininen
Tuuli
Sateenkaari
Roskakuski
Raadot
Teippi korjaa kaiken
Ateena
Viimeiset jäähyväiset
Kaunein auringonlasku
Muistojen tulva
Kaukaisin joenranta
Pintaa syvemmälle
Linnuton puu
Mansikkamäki
Yötön yö
Myrsky merellä
Muurahaiskeko
Nettipelit
Tyttöjen päiväkirja
Kesäinen järvi
Loma ulkomailla
Ei ole koiraa karvoihin katsomista
Kommentoimalla, voit lähettää lisää otsikoita

Missä olet?

Hei, Ada. Kirjoitan tätä kirjettä koska, tai ei, en tiedä. Luultavasti et edes lue tätä…Mutta, en voi olla tekemättäkään tätä, vaikka yritän uskotella itselleni että tällä ei ole vaikutusta. Haluan kai vaan puhua jollekkin. Meillä oli tapana puhua kaikesta. Kerran selitit kuinka olit käynyt kaupassa, niinkuin, ketä kiinnostaa. Mutta sellaisia me olimme. En ole enää puhunut paljoa, sen jälkeen kuin… no, lähdit.
Tuntuu että en ole enään sama ilman sinua, kuin en olisi itseni ilman sinua, eihän siinä todella ole mitään järkeä. Tietenkin ihminen on oma itsensä, vaikka toista ei enää olisikaan lähellä. Minä vain todella, kaipaan sinua. En edes tiedä mitä olen kirjottamassa.
Itkin viikon yhteen putkeen. Mutta sen jälkeen en ole kyennyt itkemään, en mistään. Olen jäässä, koomassa. Tiedostan sen itsekin, en vain halua, edes yrittää tehdä asialle mitään. Siitä on
8 kuukautta ja 14 päivää tänään. Luulisi että pääsisin siitä jo yli, että edistyisin prosessissa. Olen, olen jäänyt kai jumiin. Jotkut sanovat että minun täytyisi ryhdistäytyä, lopettamaan itseni sääliminen, mutta en minä sääli itseäni.
Sainhan minä huomiota, mutta nyt he alkavat kyllästyä. Luulevat että esitän. Joskus se loukkaa, koska todella, ei se ole minun vikani. Joskus, en edes halua edistyä, en halua unohtaa. Pelkään että jos edistyn, ja pääsen yli sinusta, niin alkaisin myös unohtamaan. Enkä todellakaan suostu unohtamaan sinua. Olet niin, erityinen.
Se miten keho muistaa jonkun asian, alitajunnasta, vaikkei sitä itse tajuaisikaan. Vaikka jos haistat ruokaa, sinun tekee mieli syödä. Tai miten korispelaaja heittää korin. Se liike tulee lihasmuistista. Miten sormenpäät tunnistaa karhean ja sileän. Kehoni tunnisti sinun. Jos olisin ollut silmät ummessa ja suudellut sinua, olisin tiennyt sillä sekunnilla kun huulemme kohtaavat, että se olet sinä. Ehkä aikaisemmin, tuoksustasi. Jos olisin tunnustellut ihoasi, olisin tunnistanut sen sinun ihoksesi. Tiedän missä syntymämerkkisi on, jokaisen luomen paikan, muistan yhä sileän ihosi. Sen pehmeyden.
Olen tavannut erään tytön. Mutta ei hän ole sinä. Hän ei tunnu sinulta. Hänen huulensa eivät ole sinun huulesi. Tuntuu väärältä suudella häntä, joten en tee niin. Kaipaan sitä että lekottelimme sohvalla ja katsoimme valitsemiasi leffoja. Yleensä kyllä nukahdit ennen loppua, pää levollisesti rinnallani.
Kaverini nauravat kuin toistan nimeäsi unissani. Ada, olen sanonut sen niin monta kertaa. Sanon sitä vieläkin. Hoen itsekseni, Ada, Ada, Ada. Ei se siitä muutu.
Juokset luokseni ja hyppäät syliini. Yleensä se tulee noin 15 kertaa peräkkäin, uudelleen-soittona, levy on jäänyt pyörimään. Unessani sanot jotain, mutta en saa selvää. Minullakin on niin paljon mitä haluaisin kertoa. Haluaisin vaan saavuttaa sinut, saada jonkinlaista vastakaikua. Se on varmaan syy miksi kirjoitan tätä kirjettä. Mutta se on tyhmää. Et vain, et tule enää koskaan takaisin. Alan pikkuhiljaa hyväksymään sen, silti kirjoitan tätä.
Joka kuukausi, yhtenä tiistaina, otan junan ja matkustan luoksesi. Istun jalat ristissä nurmelle, sinun eteesi. Tai no, ethän se ole sinä, vain kivi jossa on nimesi. Tuo kaunis nimi, se kantautuu taas huulilleni. Pulpahtaa ulos värisevällä äänellä. Voisinko sanoa että, silti, vieläkin minä, rakastan sinua..
Nyt juuri, mietin että, missä olet?
Ikävöiden, Alex.

-White

Tapaus Virtanen

Hotellin aamupalabuffetissa on tarjolla kaikkea mitä rallikuski voi elämältä kaivata, vauhtia ja vaarallisia tilanteita kahvipannun luona, joku märkäkorva keltanokka on kipata sumppinsa minun – niin siis minun! – niskaani, se valahtaa kalpeaksi heti kun se tunnistaa minut. Puurokattiloiden kohdalla tiukka vasen, eläessäni en ole Elovenaa närppinyt ja elossa olen vieläkin. Varikkopysähdys samaan pöytään tiimin kanssa, niiden pomo alkaa änkyttää ja karahtaa punaiseksi.
Joskus minäkin olin nuori, niin nuori että ajatuskin sattuu, halusin maailmalle ja GP-kisoihin ja äf ykköseen polttamaan kumia, haistelemaan bensiiniä ja vauhdittamaan ilmastonmuutosta, kumoamaan shamppanjaa auktoriteettien niskaan. Enää en ole nuori lainkaan, Monaco ei tunnu siltä kuin kuvittelin yön pimeinä tunteina pohjoisten tähtien alla, makean ensivaikutelman korvaa karvas jälkimaku.

”Mikä siinä on, ettei mustikoita helvet-”
”Älä kiroile”, mediavastaava, PR-ihminen mikälie ojentaa heti kuin tuhmaa lasta ja huokaisee niin raskaasti, että synnyttää maanjäristyksen toisella puolella maapalloa. ”Mikä nyt on hätänä?”
”Haista sinä! Mustikoita pöytään niin kuin olisi jo tai minä en aja!”
”Mustikoita?” se kysyy voimattomasti. ”Virtanen hei, me ollaan Monacossa eikä missään Pohjanmaalla, missä voi kävellä metsään karhujen sekaan ja leikkiä luolamiestä.”
”Tähän ollaan tultu!” minä mesoan ja kiroan, huudan vielä muutakin, kauheita asioita joiden sanominen tuntuu hyvältä, niin hyvältä, nektaria suonissa ja parempaa. Sitten minä häivyn.

Formula-autoja ei ole suunniteltu katuajoon, sen minä tiedän, mutta kyllä sitä nyt yhdellä kotiin pääsee siinä missä sata ja yksi kertaa ympäri ovaalinmuotoisen asvalttipolun. Ja sitten, sitten! Aurinko paahtaa selkää, saa kaasujalan painamaan, mutta hei, minä olen formulakuski Virtanen, elävä legenda, nimenomaan elävä, enkä ole ikinä ajanut kolarin kolaria.

Kotona – minä ajattelen ja suunnittelen, näen sieluni silmin, niin – kotona minä otan Riinan syliin, halaan ja pussaan ja vaikka puhunkin, vaikkei suomalaiset sitä uskokaan, ja sitä ennen käyn torilla, ostan niitä kirottuja mustikoita oikein sankokaupalla ja kotona katson televisiosta, kun ne muut kiertävät samaa kehää aina vaan, tyhmät hamsterit juoksupyörissään ja silloin minä nauran, koska minä tajusin ja minä häivyin.

Autosta ei jää jäljelle kuin tummat jarruviirut tiehen ja ruumiskin huuhtoutui vuoroveden mukana pois, ehkä Islantiin.

– kauris

Onni onnettomuudessa

Onni onnettomuudessa

Näppäilen numeron ulkomuistista. Se on kolmas kerta kun yritän tavoittaa häntä tänään. ”No, vastasiko Mikko tälläkertaa?” kuulen mieheni kysyvän keittiöstä, kun lasken kännykän varovasti takaisin pöydälle. ”Ei, ei vieläkään.” vastaan. kuulen hänen lähestyvän minua pitkin, rennonoloisin askelin ja pian tunnen hänen laskevan kätensä olkapäälleni ystävällisesti, ”Kuuleppa, minä usko, että Mikko on turvallisesti perillä New Yorkissa” hän sanoo itsevarmana, niinkuin aina.”Ehkä akku on vain matkan aikana kulunut tyhjäksi, eikä hän ole kerennyt sitä kiireen keskellä ladata.” Hän lisää kuin todistaakseen oman arveluksensa. Minua se ei kuitenkaan vakuuttanut asiasta, mutta toihan se paljon toivoa ja turvallisuudentunnetta siitä, että mitään vakavaa ei ole sattunut. ”turha sitä kuitenkaan nyt on murehtia, eiköhän poika soita kun kerkiää, nousehan siitä niin ohjaan sinut pöytään, rouka on valmista” ”mm ihana tuoksu” vastaan ja lähden hänen opastuksellaan. Uskollinen koirani japekin kävelee siinä vierlläni kuin varmistaen, että pääsen pöytään.
Myöhemmin illalla istun mieheni kanssa takkatulen lämmössä TV:n ääressä. ”Nyt ne uutiset alkavat” mieheni ilmoittaa ”No eihän kuulossani mitään vikaa ole, vaikka näkö vuosi sitten siinä kolarissa menikin” vastaan kevyesti naurahtaen. ”New Yorkiin matkustanut kone on iskeytynyt maahan” TV:stä uutisselostuksessa kuuluu. ”Eikai se vain ole..” saan heikosti sanottua. ”No ei tieten..” mieheni puhe yhtäkisti keskeytyy kun TV:n ääni täyttää hiljaisuuden: ” Saimme haastattelun ainoalta eloon jääneltä” ”Se on mikko” Kuulen mieheni helpottuneena huudahtavan.

Aina yksin

Poika seisoi vesisateessa ja pyydysti vesipisaroita suuhunsa. Katu oli tyhjä ja koko kaupunki oli hiljainen, kuin kaikki olisivat kadonneet. Katuvalot olivat sammuneet aikoja sitten, mutta poika vain harhaili kaupungilla. Oli pimeää ja aavemaisen hiljaista, mutta se ei häirinnyt poikaa. Hän tiesi, että kotona olisi vielä paljon tyhjempää ja loputtoman pimeää. Poika lähti kävelemään katua pitkin ja kuuli humalaisten miesten ääniä, kun he yrittivät iskeä naisia kotiin viedäkseen. Poika ohitti baarin, josta leijui tupakan tuoksu. Jossain kauempana kuului kovaäänistä kiroilua ja huutoa. Lyönnin ääni ja tuskastunut huuto, jonka kipu oli saanut aikaan. Poika katsoi kelloaan. Hieman yli puolenyön. Hän tiesi, että oli aika lähteä kotiin sillä pian kaupunki olisi liian vaarallinen kulkea yksinään selvinpäin. Poika käveli pimeää kujaa ja käännähti äkkiä katsomaan taakseen. Ihan kuin hän olisi nähnyt tytön seisomassa vesilätäkössä. Siinä ei kuitenkaan ollut ketään, joten poika päätti jatkaa matkaa. Hän kääntyi kadun päässä kulman taakse ja näki sivusilmällä jonkun seisovan varjoissa. Nyt hän oli varma nähneensä tytön balettimekossa ja hiukset siistilä nutturalla. Kun hän katsoi tarkemmin siellä ei ollut ketään. Hän oli varmasti sekoamassa. Eipä se toisaalta edes olisi ihme. Poika juoksi lopun matkaa. Hän saapui kotiovelleen ja työnsi pienen avaimen lukkoon. Hän työnsi ovea hieman, jotta se aukeaisi. Hän astui sisään, heitti takin pienelle tuolille ja meni sitten keittiöön. Hän avasi pienen keittiökaapin, jonka kahva oli irtoamassa. Hän otti sieltä popcornipussin ja heitti sen mikroon. Hän käveli toiselle kaapille, avasi sen ja otti sieltä halvan viinipullon. Hän teki niin usein, eihän isä huomannut. Isä ei ollut koskaan kotona. Isä oli aina töissä tai niin poika ainakin veikkasi, eihän hän voinut olla ihan varma. Jos isä kuitenkin oli joskus kotona, hän oli niin umpitunnelissa, että yhden viinipullon katoamista ei huomaisi. Mikro piippasi ja poika otti vielä poksuvan pussin pois ja laittoi popcornit kippoon. Hän otti television kaukosäätimen ja meni istumaan sohvalle. Poika selasi kanavia ja ooti aina välillä hörpyn pullosta. Niin kuin aina, poika mietti vanhoja asioita. Sitä aikaa, kun kaikki oli vielä hyvin. Silloin heitä oli vielä koossa kaikki viisi. He söivät yhdessä, koti oli kauniisti sisustettu, verhot eivät repsottaneet. Kaikkialta kuului naurua ja iloista puhetta. Sen jälkeen kaikki hajosi. Yksi pala kerrallaan. Silloin, kun äiti kuoli syöpään 4 vuotta sitten, koko perhe erkaantui. Isoveli masentui, eikä kukaan osannut auttaa. Isä oikeastaan vaikutti siltä, että häntä ei kiinnostanut. Auto-onnettomuus ne väittivät siskolle ja minulle. Minä kuitenkin tiesin, niin taisi tietää siskokin. Toivoisin, ettei hän olisi tiennyt. Kaikki olisi ollut paremmin. Sillä silloin, kun veli riisti itseltään hengen, hän riisti sen myös siskolta. Tyttö alkoi liikkua vaarallisessa porukassa. Hän käytti huumeita, ryyppäsi joka päivä ja lopetti koulussa käymisen. Noin vuosi sitten hänet löydettiin kadulta kuolleena, hänet oli hakattu. Kylmät väreet kulki pojan selkää pitkin, kun hän muisti kuinka oli käynyt tunnistamassa siskon ja kuinka isä oli ollut liian humalassa tullakseen mukaan. Poika sammutti television ja käveli huoneeseensa, jossa oli tunkkainen ilma. Huoneessa haisi lievästi home. Päiväpeiton reuna oli koinsyömä ja seinällä roikkuvat julisteet olivat revenneet. Poika vaihtoi likaiset farkkunsa collegehousuihin ja heitti T-paitansa lattialle. Hän pesi hampaansa ja oli menossa nukkumaan, kun hän pysähtyi pienelle käytävälle, joka johtaa kylpyhuoneesta keittiöön. Tällä käytävällä oli siskon ja isoveljen huone. Ensimmäisen kerran vuoteen poika avasi huoneen oven. Pölyinen ilma tulvahti ulos, kuin paetakseen surullista tunnelmaa. Poika yski ja astui sisään. Kaikki tavarat oliva juuri niin kuin ennenkin. Isoveljen sängyllä oli se sama harmaa agustinenkitara, jolla hän soitti joka ilta. Vaatteet olivat kaapissa sotkuisissa pinoissa ja seinällä oli vanhoja rockbändien julisteita. Poika käveli siskon puolelle huonetta. Sängyn päällä oli mustia pehmoeläimiä kasassa. Lipaston päällä oli kuva tytöstä ja naisesta, jotka irvistivät iloisesti. Heidän takanaan seisoi poika, virnistäen vinosti, kädet pienen tytön hartioilla. Lipaston päällä oli myös pieni rasia, jossa oli pieniä pinnejä. Rasian vieressä oli syntymäpäivä kortti, jossa luki ”Isän pienelle prinsessalle, sylin täydeltä haleja!”. Poika käveli tytön kaapille kyyneleet silmissä, avasi oven ja lysähti lattialle istumaan. Nyyhkäisy toisensa jälkeen karkasi hänen kurkustaan. Viini alkoi tykyttää päässä. Eteisestä kuului kolahduksia, isä oli tullut ja oli metelistä päätellen humalassa. Kuinkas muutenkaan. Poika painoi päänsä jalkojen väliin ja itki. Vaatekaapin sisällä, ovessa, roikkui vaaleanpunainen balettimekko pölyisenä ja koskemattomana.

Mansikankukkia

Se kesä oli kai kuumin ikinä. Aurinko ei kadonnut hetkeksikään ja hyttysten ininä tuli uniinkin. Heinäkuussa oli joka päivä voimassa hellevaroitus, eikä koko kuussa satanut pisaraakaan.
Mansikkapeltojen yllä häälyi sateenkaaria, kun Herkkola yritti pelastaa sen mikä pelastettavissa oli. Me poimijat ei enää ensimmäisen päivän jälkeen unohdettu kertaakaan hattujamme kotiin, tai jos unohdettiin, juostiin hakemaan. Ilmari melkein kuoli lämpöhalvaukseen, se käytiin hakemassa ambulanssilla alkuiltapäivästä.
Päivän alussa Herkkola tyrkkäsi käteen puolentoista litran vesipullon, ja jos siinä oli päivän päätteeksi tippakin vettä, sai sellaiset huudot että katui syntymäänsä.
Ruokatauoilla päivän kuumimpaan aikaan Maija ja mä mentiin latoon. Syötiin, pidettiin ruokalepo, poltettiin sen veljen tupakoita ja leikittiin heinäsotaa kuin mitkäkin kakarat, vaikka muuten oltiin olevinamme niin kovia mimmejä. Kun Maija kaivoi heinänkorsia rintaliiveistään, mun sydän hakkasi tum-tum-tum.

Viimeisenä päivänä mä suutelin sitä. Sen jälkeen me ei olla nähty kuin vilaukselta silloin tällöin, kadulla tai jossain, eikä se katso mua silmiin. Koko syksyn on satanut.

– kauris

Tyttö joka ei muistanut

”Muistatko sen päivän kun leikittiin pieninä yhdessä siinä ison puun vieressä?” ”Joo! Muistan sen päivän, kuin eilisen”. Tyttö, joka istui ison puun rungossa kirjoitteli menneisyydestään vihkoonsa. Mietiskeli että kaikki on muuttunut. Avasi rasian suklaata ja rauhoitteli itseään. Hän kirjoitti jatkoa. ”Ja sen kun kiipeiltiin siinä puussa ja putosin alas ja alettiin nauraa?”.”Joo, se oli aika hauska juttu”. Kyynel tipahti paperiin. Tyttö kiipesi ison puun ylimmälle oksalle asti ja jatkoi kirjoittelua. ”Mut sit sä yhtäkkii suutuit mulle ja…” Kynä pysähtyi. Tyttö ei muistanut yhtikäs mitään. Hän tiputti vihon. Tiputti suklaarasian ja vainui uneen.