Missä olet?

Hei, Ada. Kirjoitan tätä kirjettä koska, tai ei, en tiedä. Luultavasti et edes lue tätä…Mutta, en voi olla tekemättäkään tätä, vaikka yritän uskotella itselleni että tällä ei ole vaikutusta. Haluan kai vaan puhua jollekkin. Meillä oli tapana puhua kaikesta. Kerran selitit kuinka olit käynyt kaupassa, niinkuin, ketä kiinnostaa. Mutta sellaisia me olimme. En ole enää puhunut paljoa, sen jälkeen kuin… no, lähdit.
Tuntuu että en ole enään sama ilman sinua, kuin en olisi itseni ilman sinua, eihän siinä todella ole mitään järkeä. Tietenkin ihminen on oma itsensä, vaikka toista ei enää olisikaan lähellä. Minä vain todella, kaipaan sinua. En edes tiedä mitä olen kirjottamassa.
Itkin viikon yhteen putkeen. Mutta sen jälkeen en ole kyennyt itkemään, en mistään. Olen jäässä, koomassa. Tiedostan sen itsekin, en vain halua, edes yrittää tehdä asialle mitään. Siitä on
8 kuukautta ja 14 päivää tänään. Luulisi että pääsisin siitä jo yli, että edistyisin prosessissa. Olen, olen jäänyt kai jumiin. Jotkut sanovat että minun täytyisi ryhdistäytyä, lopettamaan itseni sääliminen, mutta en minä sääli itseäni.
Sainhan minä huomiota, mutta nyt he alkavat kyllästyä. Luulevat että esitän. Joskus se loukkaa, koska todella, ei se ole minun vikani. Joskus, en edes halua edistyä, en halua unohtaa. Pelkään että jos edistyn, ja pääsen yli sinusta, niin alkaisin myös unohtamaan. Enkä todellakaan suostu unohtamaan sinua. Olet niin, erityinen.
Se miten keho muistaa jonkun asian, alitajunnasta, vaikkei sitä itse tajuaisikaan. Vaikka jos haistat ruokaa, sinun tekee mieli syödä. Tai miten korispelaaja heittää korin. Se liike tulee lihasmuistista. Miten sormenpäät tunnistaa karhean ja sileän. Kehoni tunnisti sinun. Jos olisin ollut silmät ummessa ja suudellut sinua, olisin tiennyt sillä sekunnilla kun huulemme kohtaavat, että se olet sinä. Ehkä aikaisemmin, tuoksustasi. Jos olisin tunnustellut ihoasi, olisin tunnistanut sen sinun ihoksesi. Tiedän missä syntymämerkkisi on, jokaisen luomen paikan, muistan yhä sileän ihosi. Sen pehmeyden.
Olen tavannut erään tytön. Mutta ei hän ole sinä. Hän ei tunnu sinulta. Hänen huulensa eivät ole sinun huulesi. Tuntuu väärältä suudella häntä, joten en tee niin. Kaipaan sitä että lekottelimme sohvalla ja katsoimme valitsemiasi leffoja. Yleensä kyllä nukahdit ennen loppua, pää levollisesti rinnallani.
Kaverini nauravat kuin toistan nimeäsi unissani. Ada, olen sanonut sen niin monta kertaa. Sanon sitä vieläkin. Hoen itsekseni, Ada, Ada, Ada. Ei se siitä muutu.
Juokset luokseni ja hyppäät syliini. Yleensä se tulee noin 15 kertaa peräkkäin, uudelleen-soittona, levy on jäänyt pyörimään. Unessani sanot jotain, mutta en saa selvää. Minullakin on niin paljon mitä haluaisin kertoa. Haluaisin vaan saavuttaa sinut, saada jonkinlaista vastakaikua. Se on varmaan syy miksi kirjoitan tätä kirjettä. Mutta se on tyhmää. Et vain, et tule enää koskaan takaisin. Alan pikkuhiljaa hyväksymään sen, silti kirjoitan tätä.
Joka kuukausi, yhtenä tiistaina, otan junan ja matkustan luoksesi. Istun jalat ristissä nurmelle, sinun eteesi. Tai no, ethän se ole sinä, vain kivi jossa on nimesi. Tuo kaunis nimi, se kantautuu taas huulilleni. Pulpahtaa ulos värisevällä äänellä. Voisinko sanoa että, silti, vieläkin minä, rakastan sinua..
Nyt juuri, mietin että, missä olet?
Ikävöiden, Alex.

-White

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s