Tapaus Virtanen

Hotellin aamupalabuffetissa on tarjolla kaikkea mitä rallikuski voi elämältä kaivata, vauhtia ja vaarallisia tilanteita kahvipannun luona, joku märkäkorva keltanokka on kipata sumppinsa minun – niin siis minun! – niskaani, se valahtaa kalpeaksi heti kun se tunnistaa minut. Puurokattiloiden kohdalla tiukka vasen, eläessäni en ole Elovenaa närppinyt ja elossa olen vieläkin. Varikkopysähdys samaan pöytään tiimin kanssa, niiden pomo alkaa änkyttää ja karahtaa punaiseksi.
Joskus minäkin olin nuori, niin nuori että ajatuskin sattuu, halusin maailmalle ja GP-kisoihin ja äf ykköseen polttamaan kumia, haistelemaan bensiiniä ja vauhdittamaan ilmastonmuutosta, kumoamaan shamppanjaa auktoriteettien niskaan. Enää en ole nuori lainkaan, Monaco ei tunnu siltä kuin kuvittelin yön pimeinä tunteina pohjoisten tähtien alla, makean ensivaikutelman korvaa karvas jälkimaku.

”Mikä siinä on, ettei mustikoita helvet-”
”Älä kiroile”, mediavastaava, PR-ihminen mikälie ojentaa heti kuin tuhmaa lasta ja huokaisee niin raskaasti, että synnyttää maanjäristyksen toisella puolella maapalloa. ”Mikä nyt on hätänä?”
”Haista sinä! Mustikoita pöytään niin kuin olisi jo tai minä en aja!”
”Mustikoita?” se kysyy voimattomasti. ”Virtanen hei, me ollaan Monacossa eikä missään Pohjanmaalla, missä voi kävellä metsään karhujen sekaan ja leikkiä luolamiestä.”
”Tähän ollaan tultu!” minä mesoan ja kiroan, huudan vielä muutakin, kauheita asioita joiden sanominen tuntuu hyvältä, niin hyvältä, nektaria suonissa ja parempaa. Sitten minä häivyn.

Formula-autoja ei ole suunniteltu katuajoon, sen minä tiedän, mutta kyllä sitä nyt yhdellä kotiin pääsee siinä missä sata ja yksi kertaa ympäri ovaalinmuotoisen asvalttipolun. Ja sitten, sitten! Aurinko paahtaa selkää, saa kaasujalan painamaan, mutta hei, minä olen formulakuski Virtanen, elävä legenda, nimenomaan elävä, enkä ole ikinä ajanut kolarin kolaria.

Kotona – minä ajattelen ja suunnittelen, näen sieluni silmin, niin – kotona minä otan Riinan syliin, halaan ja pussaan ja vaikka puhunkin, vaikkei suomalaiset sitä uskokaan, ja sitä ennen käyn torilla, ostan niitä kirottuja mustikoita oikein sankokaupalla ja kotona katson televisiosta, kun ne muut kiertävät samaa kehää aina vaan, tyhmät hamsterit juoksupyörissään ja silloin minä nauran, koska minä tajusin ja minä häivyin.

Autosta ei jää jäljelle kuin tummat jarruviirut tiehen ja ruumiskin huuhtoutui vuoroveden mukana pois, ehkä Islantiin.

– kauris

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s