Onni onnettomuudessa

Onni onnettomuudessa

Näppäilen numeron ulkomuistista. Se on kolmas kerta kun yritän tavoittaa häntä tänään. ”No, vastasiko Mikko tälläkertaa?” kuulen mieheni kysyvän keittiöstä, kun lasken kännykän varovasti takaisin pöydälle. ”Ei, ei vieläkään.” vastaan. kuulen hänen lähestyvän minua pitkin, rennonoloisin askelin ja pian tunnen hänen laskevan kätensä olkapäälleni ystävällisesti, ”Kuuleppa, minä usko, että Mikko on turvallisesti perillä New Yorkissa” hän sanoo itsevarmana, niinkuin aina.”Ehkä akku on vain matkan aikana kulunut tyhjäksi, eikä hän ole kerennyt sitä kiireen keskellä ladata.” Hän lisää kuin todistaakseen oman arveluksensa. Minua se ei kuitenkaan vakuuttanut asiasta, mutta toihan se paljon toivoa ja turvallisuudentunnetta siitä, että mitään vakavaa ei ole sattunut. ”turha sitä kuitenkaan nyt on murehtia, eiköhän poika soita kun kerkiää, nousehan siitä niin ohjaan sinut pöytään, rouka on valmista” ”mm ihana tuoksu” vastaan ja lähden hänen opastuksellaan. Uskollinen koirani japekin kävelee siinä vierlläni kuin varmistaen, että pääsen pöytään.
Myöhemmin illalla istun mieheni kanssa takkatulen lämmössä TV:n ääressä. ”Nyt ne uutiset alkavat” mieheni ilmoittaa ”No eihän kuulossani mitään vikaa ole, vaikka näkö vuosi sitten siinä kolarissa menikin” vastaan kevyesti naurahtaen. ”New Yorkiin matkustanut kone on iskeytynyt maahan” TV:stä uutisselostuksessa kuuluu. ”Eikai se vain ole..” saan heikosti sanottua. ”No ei tieten..” mieheni puhe yhtäkisti keskeytyy kun TV:n ääni täyttää hiljaisuuden: ” Saimme haastattelun ainoalta eloon jääneltä” ”Se on mikko” Kuulen mieheni helpottuneena huudahtavan.

Aina yksin

Poika seisoi vesisateessa ja pyydysti vesipisaroita suuhunsa. Katu oli tyhjä ja koko kaupunki oli hiljainen, kuin kaikki olisivat kadonneet. Katuvalot olivat sammuneet aikoja sitten, mutta poika vain harhaili kaupungilla. Oli pimeää ja aavemaisen hiljaista, mutta se ei häirinnyt poikaa. Hän tiesi, että kotona olisi vielä paljon tyhjempää ja loputtoman pimeää. Poika lähti kävelemään katua pitkin ja kuuli humalaisten miesten ääniä, kun he yrittivät iskeä naisia kotiin viedäkseen. Poika ohitti baarin, josta leijui tupakan tuoksu. Jossain kauempana kuului kovaäänistä kiroilua ja huutoa. Lyönnin ääni ja tuskastunut huuto, jonka kipu oli saanut aikaan. Poika katsoi kelloaan. Hieman yli puolenyön. Hän tiesi, että oli aika lähteä kotiin sillä pian kaupunki olisi liian vaarallinen kulkea yksinään selvinpäin. Poika käveli pimeää kujaa ja käännähti äkkiä katsomaan taakseen. Ihan kuin hän olisi nähnyt tytön seisomassa vesilätäkössä. Siinä ei kuitenkaan ollut ketään, joten poika päätti jatkaa matkaa. Hän kääntyi kadun päässä kulman taakse ja näki sivusilmällä jonkun seisovan varjoissa. Nyt hän oli varma nähneensä tytön balettimekossa ja hiukset siistilä nutturalla. Kun hän katsoi tarkemmin siellä ei ollut ketään. Hän oli varmasti sekoamassa. Eipä se toisaalta edes olisi ihme. Poika juoksi lopun matkaa. Hän saapui kotiovelleen ja työnsi pienen avaimen lukkoon. Hän työnsi ovea hieman, jotta se aukeaisi. Hän astui sisään, heitti takin pienelle tuolille ja meni sitten keittiöön. Hän avasi pienen keittiökaapin, jonka kahva oli irtoamassa. Hän otti sieltä popcornipussin ja heitti sen mikroon. Hän käveli toiselle kaapille, avasi sen ja otti sieltä halvan viinipullon. Hän teki niin usein, eihän isä huomannut. Isä ei ollut koskaan kotona. Isä oli aina töissä tai niin poika ainakin veikkasi, eihän hän voinut olla ihan varma. Jos isä kuitenkin oli joskus kotona, hän oli niin umpitunnelissa, että yhden viinipullon katoamista ei huomaisi. Mikro piippasi ja poika otti vielä poksuvan pussin pois ja laittoi popcornit kippoon. Hän otti television kaukosäätimen ja meni istumaan sohvalle. Poika selasi kanavia ja ooti aina välillä hörpyn pullosta. Niin kuin aina, poika mietti vanhoja asioita. Sitä aikaa, kun kaikki oli vielä hyvin. Silloin heitä oli vielä koossa kaikki viisi. He söivät yhdessä, koti oli kauniisti sisustettu, verhot eivät repsottaneet. Kaikkialta kuului naurua ja iloista puhetta. Sen jälkeen kaikki hajosi. Yksi pala kerrallaan. Silloin, kun äiti kuoli syöpään 4 vuotta sitten, koko perhe erkaantui. Isoveli masentui, eikä kukaan osannut auttaa. Isä oikeastaan vaikutti siltä, että häntä ei kiinnostanut. Auto-onnettomuus ne väittivät siskolle ja minulle. Minä kuitenkin tiesin, niin taisi tietää siskokin. Toivoisin, ettei hän olisi tiennyt. Kaikki olisi ollut paremmin. Sillä silloin, kun veli riisti itseltään hengen, hän riisti sen myös siskolta. Tyttö alkoi liikkua vaarallisessa porukassa. Hän käytti huumeita, ryyppäsi joka päivä ja lopetti koulussa käymisen. Noin vuosi sitten hänet löydettiin kadulta kuolleena, hänet oli hakattu. Kylmät väreet kulki pojan selkää pitkin, kun hän muisti kuinka oli käynyt tunnistamassa siskon ja kuinka isä oli ollut liian humalassa tullakseen mukaan. Poika sammutti television ja käveli huoneeseensa, jossa oli tunkkainen ilma. Huoneessa haisi lievästi home. Päiväpeiton reuna oli koinsyömä ja seinällä roikkuvat julisteet olivat revenneet. Poika vaihtoi likaiset farkkunsa collegehousuihin ja heitti T-paitansa lattialle. Hän pesi hampaansa ja oli menossa nukkumaan, kun hän pysähtyi pienelle käytävälle, joka johtaa kylpyhuoneesta keittiöön. Tällä käytävällä oli siskon ja isoveljen huone. Ensimmäisen kerran vuoteen poika avasi huoneen oven. Pölyinen ilma tulvahti ulos, kuin paetakseen surullista tunnelmaa. Poika yski ja astui sisään. Kaikki tavarat oliva juuri niin kuin ennenkin. Isoveljen sängyllä oli se sama harmaa agustinenkitara, jolla hän soitti joka ilta. Vaatteet olivat kaapissa sotkuisissa pinoissa ja seinällä oli vanhoja rockbändien julisteita. Poika käveli siskon puolelle huonetta. Sängyn päällä oli mustia pehmoeläimiä kasassa. Lipaston päällä oli kuva tytöstä ja naisesta, jotka irvistivät iloisesti. Heidän takanaan seisoi poika, virnistäen vinosti, kädet pienen tytön hartioilla. Lipaston päällä oli myös pieni rasia, jossa oli pieniä pinnejä. Rasian vieressä oli syntymäpäivä kortti, jossa luki ”Isän pienelle prinsessalle, sylin täydeltä haleja!”. Poika käveli tytön kaapille kyyneleet silmissä, avasi oven ja lysähti lattialle istumaan. Nyyhkäisy toisensa jälkeen karkasi hänen kurkustaan. Viini alkoi tykyttää päässä. Eteisestä kuului kolahduksia, isä oli tullut ja oli metelistä päätellen humalassa. Kuinkas muutenkaan. Poika painoi päänsä jalkojen väliin ja itki. Vaatekaapin sisällä, ovessa, roikkui vaaleanpunainen balettimekko pölyisenä ja koskemattomana.

Mansikankukkia

Se kesä oli kai kuumin ikinä. Aurinko ei kadonnut hetkeksikään ja hyttysten ininä tuli uniinkin. Heinäkuussa oli joka päivä voimassa hellevaroitus, eikä koko kuussa satanut pisaraakaan.
Mansikkapeltojen yllä häälyi sateenkaaria, kun Herkkola yritti pelastaa sen mikä pelastettavissa oli. Me poimijat ei enää ensimmäisen päivän jälkeen unohdettu kertaakaan hattujamme kotiin, tai jos unohdettiin, juostiin hakemaan. Ilmari melkein kuoli lämpöhalvaukseen, se käytiin hakemassa ambulanssilla alkuiltapäivästä.
Päivän alussa Herkkola tyrkkäsi käteen puolentoista litran vesipullon, ja jos siinä oli päivän päätteeksi tippakin vettä, sai sellaiset huudot että katui syntymäänsä.
Ruokatauoilla päivän kuumimpaan aikaan Maija ja mä mentiin latoon. Syötiin, pidettiin ruokalepo, poltettiin sen veljen tupakoita ja leikittiin heinäsotaa kuin mitkäkin kakarat, vaikka muuten oltiin olevinamme niin kovia mimmejä. Kun Maija kaivoi heinänkorsia rintaliiveistään, mun sydän hakkasi tum-tum-tum.

Viimeisenä päivänä mä suutelin sitä. Sen jälkeen me ei olla nähty kuin vilaukselta silloin tällöin, kadulla tai jossain, eikä se katso mua silmiin. Koko syksyn on satanut.

– kauris

Tyttö joka ei muistanut

”Muistatko sen päivän kun leikittiin pieninä yhdessä siinä ison puun vieressä?” ”Joo! Muistan sen päivän, kuin eilisen”. Tyttö, joka istui ison puun rungossa kirjoitteli menneisyydestään vihkoonsa. Mietiskeli että kaikki on muuttunut. Avasi rasian suklaata ja rauhoitteli itseään. Hän kirjoitti jatkoa. ”Ja sen kun kiipeiltiin siinä puussa ja putosin alas ja alettiin nauraa?”.”Joo, se oli aika hauska juttu”. Kyynel tipahti paperiin. Tyttö kiipesi ison puun ylimmälle oksalle asti ja jatkoi kirjoittelua. ”Mut sit sä yhtäkkii suutuit mulle ja…” Kynä pysähtyi. Tyttö ei muistanut yhtikäs mitään. Hän tiputti vihon. Tiputti suklaarasian ja vainui uneen.

Häkkilintu

Kävelen kouluun. Ilma on hyytävän kylmä, eikä minulla ollut lapasia. Lumihiutaleet putoilivat hiljalleen synkkenevältä taivaalta. Koulu häämöttää mutkan takaa. En halunnut mennä. Oli kuitenkin pakko. Muuten en saisi sitä koiraa, jonka vanhemmat lupasivat, jos lukuvuosi menee hyvin. Oppiaineiden kanssa minulla ei ole ongelmia, en vain haluaa kuunnella niitä jokapäiväisiä haukkuja, jotka pala palalta syövät itsetuntoani, jota minulla hädin tuskin enää onkaan. Sormiani paleltaa, enkä voi seistä enää pidempään, koulussa ainakin olisi lämmintä.

Avaan pääovea hiljaa. En halua herättää minkäänlaista huomiota kiusaajiin, jotka oven vieressä ovat, kuin vaanien tilaisuutta huutaa jotakin, he aina olivat tehneet. En ottanut heihin minkäänlaista katsekontaktia, katseeni kohdistui eteen, sinne missä olisin turvassa. Äkkiä kompastuin johonkin ja kaaduin mätkähtäen kaikkien eteen. Ilkeä nauru tuntui loputtomalta, olisi pitänyt arvata, etten voi olla herättämättä huomiota. Ei se kiusaaminen ikinä lopu, onhan minua ensimmäiseltä luokalta asti kiusattu. Silti se saa sisälläni aikaan yhtä viiltävän kivun kuin aina ennenkin. Olen kuin häkkilintu, joka unelmoi vapaudesta, muttei voi tehdä asialle mitään.
Ini

Kun valot sammuivat maneesilla

Lähdin kotoa skootterilla ajamaan tallille päin. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja oli lämmin syyspäiväksi. Kun vihdoin pääsin tallille, huono tuurini iski. Alkoi sataa. ”Voi perse”, ajattelin ja kävelin talliin. Sieraimiini iskeytyi ihana hevosen tuoksu ja korvissani kuului hevosten onnellinen rouskutus ja hörinä. Lähdin hakemaan kamoja hevoselleni. Kun olin valmis, lähdin ulos, ja koska satoi, lähdin maneesille.

Hevoseni pelkää juuri tällaista keliä, joten täytyy olla valppaana. Avaan maneesin oven ja laitan valot päälle. Suljen ovaen tietysti taas perässäni. Kohta tulisi pimeä, joten alan pistää vauhtia. Olen juuri noussut selkään, kun ukkonen jyrähtää. Huh, ei vielä mitään muuta kuin pieni säpsähdys.

 

Yhtäkkiä pimenee. Kuulen askelia ja hevoseni ei pysy paikallaan, vaan pyörii jotain epämääräistä ympyrää. Hyppään alas ja rauhoittelen sitä. Ihan kuin askeleet tulisivat katolta. Outoa. Hevonen on aivan kauhuissaan, kun ukkonen jyrähtää taas. Äh, pirun pelkuriheppa mullakin. Noh kävelen maneesin ovelle ja yritän laittaa valot takaisin. Ne eivät mene päälle ja askeleet jatkuvat. Menen ulos ja katson katolle. Hevoseni peruuttaa kauhuissaan riehaantuneena. Tumma hahmo, epämäääräinen sellainen, kiiluvin silmin tuijottaa minua. Se hävisi ja tuli takaisin. Seuraavaksi se hyppää melkein päälleni, vielä kiiluvin silmin. Se seisoo edessäni, ja maukaisee. Huh, se olikin vain tallikissa, sanon ja lähden talliin.

 

Tallissa kuitenkin mieleeni tulee ne sammuneet valot, hmm….

Kun valot sammuivat maneesilla

Pöly jäi leijumaan valoihin vielä pitkään sen jälkeen, kun hevoset olivat lähteneet. Ja niitä ennen klovnit. Trapetsitaiteilijat, norsut, kääpiöt, parrakas nainen, tiikeri ja tirehtööri.

 
Minä haistelin korvaamatonta yhdistelmää popcorneja, hikeä, hattaraa ja kylmää rautaa. Spottivalot sammuivat räpsähtäen ja veivät mukanaan vaimean särinän, jonka huomasi vasta kun sitä ei enää ollut.

 
Pimeys imi minua sisäänsä, kuiskaili ikiaikaisia tarinoita pelosta, metsästyksestä ja verenvuodatuksesta kuolleilla kielillä. Tuuli heilutti teltan lievettä ja lauloi laulun nuotiosta, kodista ja kylmistä routaillloista, laului laulun, jossa ei ollut sanoja.